Tarina

Tärkein on metsänreuna.  Vieressä kohoaa kapea, mutta aito metsävyöhyke.  Koivut viihtyvät ja kuuset ja vähän ylempänä mäellä korkeat männyt.  Pihlajanvesoja risteilee joka puolella, kesällä lehdet taikovat tien ja taustan lähiötalot näkyvistä.  Metsässä kulkee neulasten peittämiä polkuja, on mustikkamättäitä ja valkovuokkoja.  Metsän läheisyys on puutarhani paras puoli.  Koko pitkän läntisen sivun mittaisena se luo kauniin ja elävän taustan.

Viisi vuotta sitten innostuin puutarhasta niin palavasti, että aikaisempien vuosien epäonnistumiset painuivat unholaan.  Olin kohdannut mahdottomalta tuntuvia esteitä. Piha oli asettunut aloilleen ja olin hyväksynyt ‘ettei tästä saa mitään tämän kummoisempaa’.  Odottelin vuosia metsän luonnollisen kasvullisuuden paluuta tontin metsäreunaan.  Mitään ei tapahtunut, yksikään luonnonkasvi ei kyennyt elämään, sitkeitä rikkaruohoja lukuunottamatta.
Lopulta kyllästyin katselemaan metsänreunan jättömaata.  Se on siinä ikäänkuin hyllyllä tai näyttämöllä, koska rinne on aika jyrkkä ja meidän pihamme on sen alapuolella.
Aloin kaivaa rinnettä ja löysin syyn luonnon vetäytymiselle.  Rinne ei vain näyttänyt jättömaalta, se myös oli sitä.  Parin vuoden ajan kaivoin rojua ja kiviä ja lisäsin multaa ja hevosenlantaa.  Istutin pensaita taustalle ja vähitellen muitakin kasveja.  Tämäkin osa puutarhaa on vielä kesken, mutta tiedän jo, että pääsen paljon pitemmälle kuin uskoin.

Ihaninta oli ehdottomasti se, että eräänä keväänä valkovuokot palasivat rinteeseen ja nyt ne leviävät tervetulleina koko puutarhassa.  Sen jälkeen metsärinteen laidalle, kuusen viereen nousi muutama kielo, nyt niitä on satoja.  Tuntuu kuin olisin vallannut takaisin tilaa luonnolle!